Mitä jos joisitkin kaljaa?

Olen kysynyt asiakkaalta haittoja vähentävän päihdetyön viitekehyksessä, voisiko hän ajatella juovansa kaljaa. Kuulostaako kummalliselta? Eikö päihdetyössä pitäisi pyrkiä siihen, että ihminen käyttäisi päihteitä vähemmän, mieluiten ei ollenkaan?

Ei välttämättä. Ainakaan heti.

Silloin kun päihde on ihmisen elämän keskiössä, kenties tärkein osa sitä, ja päihteiden käyttö antaa raamit koko muulle elämälle, on usein hyödytöntä lähteä suoraan tavoittelemaan käytön lopettamista. Joku onnistuu lopettamaan kerrasta, mutta enemmistön tarina on toisenlainen. Joku haluaisi lopettaa, toinen ainakin vähentää ja joku muuttaa elämäänsä jollain tavoin paremmaksi, mutta siihen tarvittavat voimavarat puuttuvat. Pohja, jolta pitäisi ponnistaa, on usein laho.

Jokainen ymmärtää, mitä tapahtuu, jos yrittää ponnistaa lahon puun päältä. Siinä ei ainakaan lennetä ylöspäin. Ensin täytyy rakentaa tukevaa pohjaa, joka kestää.

Minun ajattelussani haittojen vähentäminen ja tämän pohjan rakentaminen kulkevat käsi kädessä.

Mutta ensin kohdataan ihminen

Menepäs sanomaan ihmiselle, että sun täytyy muuttua, ennen kuin olet edes kohdannut häntä. Katso sitten, millaisen reaktion saat.

Vanhan sanonnan mukaan pitää kulkea toisen mokkasiineissa ennen kuin voi ymmärtää hänen elämäänsä. Ennen kuin ryhdymme kertomaan ihmiselle, mihin hänen pitäisi mennä, meidän on ymmärrettävä, mistä hän on tulossa ja millaisessa maastossa hän kulkee.

Haittoja vähentävän päihdetyön lähtökohta on ihmisen kohtaaminen ja hyväksyminen sellaisena kuin hän on, siinä elämäntilanteessa, jossa hän elää. Se on vaikeampaa kuin miltä ehkä kuulostaa. Työntekijälle saattaa syntyä hyvinkin nopeasti käsitys siitä, mitä asiakkaan pitäisi tehdä, jotta hänen elämänlaatunsa paranisi. Olisi mentävä katkolle, hoidettava terveyttä, vähennettävä päihteiden käyttöä, selvitettävä velkoja tai laitettava koti kuntoon. Usein on parempi kuitenkin pitää suu supussa ja hillitä näitä ajatuksia. Ihminen, jota kuuntelemme, on itse oman elämänsä paras asiantuntija ja prosessin omistaja. Aikataulu asioiden selvittelylle on hänen määrittelemänsä. Me voimme olla kiinnostuneita. Kysellä, ihmetellä, kuunnella, motivoida ja hyväksyä.

Luottamus, jota tarvitaan pohjan rakentamiseen, ei synny siitä, että kerromme ihmiselle tietävämme, mikä hänelle on parasta. Se rakentuu vähitellen siitä kokemuksesta, että minut hyväksytään tällaisena kuin olen. Minun ei tarvitse muuttua saadakseni olla täällä.

Entä jos ihminen ei halua muuttua?

Sitten hän ei halua ja se on täysin ok. Hänellä on silti yhtäläinen oikeus mahdollisimman hyvään elämään, kuten kaikilla muillakin. Miksi ihmeessä päihteitä käyttävän ihmisen pitäisi ensin muuttua, jotta hänen elämäänsä pidettäisiin auttamisen arvoisena?

Mestassa tarjoamme turvallisen paikan, jossa ihminen saa olla olemassa, tulla nähdyksi ja kuulua joukkoon. Jo se on itsessään eheyttävää. Jos ihminen haluaa lähteä pohtimaan muutosta, voimme tehdä sen yhdessä. Hän päättää, mistä haluaa tai pystyy puhumaan ja mihin on valmis ryhtymään. Me voimme kertoa vaihtoehdoista, tarjota toisenlaisia näkökulmia ja kysyä kysymyksiä, jotka auttavat häntä tarkastelemaan omaa tilannettaan.

Mutta miten voimme hyväksyä ihmisen sellaisena kuin hän on ja samalla pyrkiä motivoimaan häntä muutokseen? Minusta vastaus on yksinkertainen. Ihmisen hyväksyminen ei tarkoita sitä, että hänen tilanteensa pitäisi hyväksyä muuttumattomaksi. Eikä muutoksen tukeminen tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi ensin muuttua tullakseen hyväksytyksi.

Jos ihminen itse kertoo jonkin asian elämässään aiheuttavan ahdistusta, kipua tai vaikeuksia, miksi emme etsisi yhdessä keinoja tilanteen helpottamiseksi? Joskus ongelmaan löytyy ratkaisu, joskus taas täytyy miettiä, miten sen kanssa voisi elää vähän vähemmällä ahdistuksella. Kyse ei ole siitä, että me haluamme muuttaa ihmistä, vaan siitä, että hänen elämänlaatunsa voisi parantua hänen itsensä tärkeinä pitämissä asioissa.

Moni päihteitä käyttävä ihminen haluaisi elämässään jonkin muuttuvan. Päihde, joka joskus tuotti ihania olotiloja, vei ahdistuksen pois tai sai tuntemaan itsensä rakastuneeksi koko maailmaan, saattaa vuosien myötä muuttua riippakiveksi. Se ei enää tuota hyvää oloa, mutta ilmankaan ei pystytä olemaan, sillä riippuvuus aineeseen on syntynyt. Muutosta voidaan joskus haluta kipeästikin, vaikka siihen ei ehkä juuri sillä hetkellä kykene. Ja halu voi vaihdella nopeastikin. Tänään ihminen voi haluta hoitoon, mutta huomenna ajatus ei enää tunnu lainkaan hyvältä. Siksi voimavarojen vahvistaminen on tärkeää riippumatta siitä, millaisia muutoksia ihminen juuri sillä hetkellä tavoittelee.

Mistä pohja rakennetaan, jos elämä on mullinmallin?

Rakennuspalikat ovat pieniä, arkisia asioita, jotka saattavat kuulostaa niin sanotun normaalin ihmisen korvaan itsestäänselvyyksiltä, mutta joita ne eivät todellakaan ole.

Hyvä lähtökohta pohjan luomiselle on turvallinen paikka, jonka ihminen kokee omakseen, sekä yhteisö, jossa hänellä on oma roolinsa ja jossa hänet tunnetaan. Ihmisen mielipiteitä kuunnellaan ja kunnioitetaan, eikä häntä nolata tai tehdä naurunalaiseksi.

Mestassa käymme ihmisten kanssa lukuisia keskusteluja, joissa etsitään heidän hyviä puoliaan. Missä minä olen hyvä? Millainen minä olen? Missä olen onnistunut? Mitä voimavaroja minulla on? Opettelemme yhdessä arjen hallintaa, tunteiden säätelyä ja vuorovaikutustaitoja. Harjoittelemme yhteisössä hyviä käytöstapoja ja toisten huomioon ottamista. Luomme mahdollisuuksia onnistua pienissä tehtävissä. Puhallamme ilmaa siipien alle monin eri tavoin.

Puhumme turvallisemmasta pistämisestä tai polttamisesta. Kartoitamme terveydentilaa. Lähdemme yhdessä lääkäriin. Pohdimme katkaisuhoidon mahdollisuutta. Selvitämme, kuka tulisi auttamaan kodin siivoamisessa. Joskus tilaamme ambulanssin.

Lukemattomilla eri tavoilla pyrimme vahvistamaan ihmisen mahdollisuuksia pitää itsestään parempaa huolta. Etsimme niitä pieniä tuluksia, joilla motivaatioon voisi saada kipinän, ja luomme mahdollisuuksia huomata, että omaan elämäänsä voi vaikuttaa. Muutos ei yleensä ala suuresta päätöksestä. Se voi alkaa yhdestä onnistumisesta tai kokemuksesta, että johonkin asiaan pystyykin itse vaikuttamaan. Joskus muutos on jo siinä, että elämä tuntuu tänään vähän siedettävämmältä. Ja joskus nämä pienet asiat kantavat myöhemmin, kun ihminen haluaa tai pystyy tavoittelemaan jotakin muuta.

Palataan siihen kaljaan

Haittoja vähentävä päihdetyö on joskus sitä, että litroittain käsidesiä juovalle ihmiselle ehdotetaan siirtymistä olueen. Ei siksi, että oluen juominen olisi terveellistä, vaan siksi, että sillä voidaan vähentää käsidesin juomiseen liittyviä haittoja.

Se on sitä, että asiakkaan kanssa keskustellaan viikoittain kahden vuoden ajan hammaslääkäriin menemisestä, koska hänen suussaan on jatkuvasti kovia kipuja. Eikä häntä silti moitita siitä, ettei hän ole vielä valmis lähtemään.

Se on keskustelua siitä, miksi lääketabletteja ei pitäisi pistää suoneen ja mitä lääkettä ei ainakaan missään nimessä.

Se on sitä, että opetellaan näkemään itsensä ulkopuolelle, huomioimaan muita ja kysymään, voinko syödä viimeisen kananmunan, vai haluaako joku toinenkin.

Näissä kaikissa yhteistä on pyrkimys vähentää ihmisen elämässään kokemia haittoja ja vahvistaa hänen mahdollisuuksiaan huolehtia itsestään. Ihmiselle pyritään saamaan tukea ja apua siihen elämään, jota hän elää juuri tänään.

Milloin olemme onnistuneet?

Haittoja vähentävässä päihdetyössä on tärkeä pysähtyä miettimään, mistä tiedämme tekevämme oikeita asioita oikeilla tavoilla. Milloin voimme sanoa onnistuneemme työssämme, kun asiakkaiden raitistuminen ei ole mittari?

Kirjoitin kerran rahoitushakemukseemme onnistumisten kohdalle, että lähdetään siitä liikkeelle, ettei kukaan asiakkaistamme ollut kuollut sinä vuonna. Se oli muutama vuosi sitten, kun Alfa-PVP alkoi riehua pääkaupunkiseudulla.

Olemme onnistuneet, kun kerran kohdattu ihminen tulee meille uudelleen. Kun hän suostuu vähitellen rakentamaan luottamusta kanssamme. Kun hän alkaa kertoa elämästään ja uskaltaa puhua myös niistä asioista, joita on pitkään hävennyt. Kun hän huomaa, ettei hänen tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi.

Olemme onnistuneet, kun käsidesiä juova asiakas hankki vatsansuojalääkkeen. Kun satojen keskustelujen jälkeen pääsimme vihdoin hammaslääkäriin. Kun ihminen löysi itsestään jonkin hyvän puolen, jonka oli jo unohtanut. Kun kävijä kertoo viestissä olevansa katkolla ja pyytää tuomaan karkkipussin. Tai jos asiakas lähtiessään sanoo: ”Kiitti, tää helpotti mun oloa.”

Kaikki nämä ovat pieniä muutoksia, joilla voi olla suuri merkitys ihmisen elämässä. Jotkut niistä voivat aikanaan johtaa johonkin suurempaan, toiset eivät. Mutta eikö jo se ole merkityksellistä, että ihmisen elämä on tänään vähän parempaa kuin eilen?

Helena Syväranta