Mitä jos et kuuluisi mihinkään?

Kun astuin ensimmäisen kerran ulkopuolisena sijaisena Mestan ovista sisään, mieleeni on elävästi jäänyt paikan tunnelma. Mestassa oli kiireetön, lämmin ja tervetullut tunnelma, sellainen, että juuri minun vierailuni oli iloinen ja odotettu asia. Tämä sai minut pohtimaan sitä, miksi Mestan kaltaisia toimipaikkoja tarvitaan. Niiden toimintaa tai hyötyä ei voida samalla tavalla konkreettisesti mitata kuin esimerkiksi jaettujen puhtaiden pistosvälineiden määrillä tai tehdyillä lääkärin lähetteillä. Turvallinen ja tervetullut tunnelma viipyili kehossani vielä työvuoroni jälkeen. Mietin kokemusta syvemmin ja sitä, mistä se kumpusi.

Nyt haluan haastaa sinut ajatusleikkiin: pysähdy hetkeksi miettimään, minkälaisiin yhteisöihin sinä arjessasi kuulut? Mieleesi saattavat nousta työ- tai opiskeluyhteisö, harrastusyhteisöt, lapsien tai lemmikkien kautta tulevat yhteisöt, perheyhteisöt, kaveriporukat, vertaistukiryhmät, alakulttuurien yhteisöt ja someyhteisöt, muutamia nyt mainitakseni.

Mieti hetki mielessäsi, miltä tuntuisi, jos et kuuluisi osaksi yhteenkään näistä yhteisöistä. Minkälaiseksi kokisit elämäsi, jos kukaan ei odottaisi kuulevansa sinusta mitään, eikä kukaan tietäisi oletko edes olemassa? Vaikka kaikki muut asiat olisivat hyvin, ilman liittymistä muihin ihmisiin, jäämme ikään kuin irrallisiksi osasiksi ajelehtimaan elämässä, vailla merkitystä.

Meillä ihmisillä on luontainen tarve kuulua osaksi ryhmiä. Myös päihteitä käyttävät ihmiset muodostavat erilaisia yhteisöjä omaan elinpiiriinsä: alamaailmassa on erilaisia rikollis- ja jengiyhteisöjä sekä lähibaarissa oma porukkansa. Tämä voi joskus olla jopa syy aloittaa päihteiden käyttö, tai jatkaa sitä. Se tunne, että kuuluu johonkin. Yhteisöjen voima on tunnustettu myös päihteistä irrottautuessa, jolloin hoitona usein suositaan yhteisöhoitoa.

Länsimainen yhteiskuntamme, erityisesti Pohjois-Eurooppa, on hyvin yksilökeskeinen. Pohjoismaalaiset sote-palvelut rakentuvat paljon yksilöllisyyden varaan, kun taas monessa maailmankolkassa yhteiskunta rakentuu enemmänkin perheyhteisöjen huolenpidon varaan. Yhteisöihin kuuluminen on näissä kulttuureissa niin luontaista, ettei elämää osata edes kuvitella ilman niitä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa sote-palveluita taas tuotetaan tehokkaasti liukuhihnalla yksilökeskeisesti. Työntekijät vaihtuvat, jos eivät nyt yhtä tiuhaan kuin asiakkaat, niin tiuhaan kuitenkin. Tällöin voi käydä niin, että yhteinen kokemusmaailmamme sirpaloituu. Moni kokee elämässään vaikeasti hahmotettavaa yksinäisyyttä ja yksin jäämisen kokemusta, vaikka asiat muuten olisivatkin ihan hyvin. Yksinäinen ihminen, joka ei pidä kehenkään yhteyttä, saattaa pohtia olenko edes olemassa, jos kukaan ei tiedä minusta. Korona-aikana saimme jokainen maistaa palan tätä kokemusta.

Mestassa on mahdollisuus saada kokea olevansa osa Mestan omaa yhteisöä, jossa jokaisella on oma paikkansa. Se paikka ei ole kiveen hakattu, vaan joustaa tilanteen ja päivän mukaan. Keneltäkään ei odoteta eikä velvoiteta mahdottomia, mutta jos sinusta ei kuulu vähään aikaan, on ihmisiä, jotka miettivät miten sinä voit. Työntekijät soittavat perään ja laittavat viestiä.

Päihdetyössä ei riitä, että ihmisille jaetaan nopealla käynnillä lääkkeitä tai puhtaita neuloja- ja ruiskuja, vaikka nekin ovat tärkeitä päihdehuollon palveluita. Täytyy olla myös paikkoja, joihin voi tulla käymään ja kokea olevansa merkityksellinen jollekin, omana itsenään ja juuri sen takia. Yhden Mestan asiakkaan sanoja lainatakseni ”tulin vain piipahtamaan hetkeksi, otan pienen levon omasta elämästäni ja jatkan sitten tästä matkaani.” Tuohon lauseeseen kiteytyy kaikki se, miksi ihminen tarvitsee muita: lepään hetken tässä teidän muiden turvallisessa seurassa, niin jaksan sitten itsekseni jatkaa matkaani.

Siksi tarvitaan Mestan kaltaisia paikkoja, jotta voisi hetken levähtää. Sitä hyötyä ei voi mitata konkreettisilla mittareilla, mutta se hyöty voi olla syy jaksaa seuraavaan päivään. Ja minulle se on syy tulla takaisin seuraavaan työvuoroon.

Hede Kumpulainen

(Kirjoittaja on sote-alan työntekijä ja Mestan keikkalainen, joka on elämänsä aikana kuulunut monenlaisiin eri yhteisöihin, mutta tietää myös, miltä tuntuu elämä ilman yhtäkään yhteisöä).