Suomi sai eilen 28.11 Tilastokeskuksesta pysäyttäviä ja järkyttäviä lukuja. Huumeisiin kuoli viime vuonna 310 ihmistä, joista 15–24 – vuotiaita lapsia ja nuoria oli 91. Siis lähes kaksi tragediaa joka viikko. Edellisvuoteen verrattuna nuorten huumekuolemat lähes kaksinkertaistuivat. Vauhti on kova ja suunta on väärä. Samanaikaisesti sosiaaliturvasta leikataan, hyvinvointialueita ajetaan ahtaalle ja järjestöjen toimintamahdollisuuksia kavennetaan. Eikö viimeistään nyt olisi aika pysähtyä asian ääreen ja miettiä miten tämä kehitystrendi pysäytetään? Mikä tässä maksaa?
Monikin asia. Varsinkin ihmisen varhaiset vuodet. Kunnasta riippuen lapsen päivähoito kustantaa yhteiskunnalle noin 12 000 euroa vuodessa. Terveyskeskuksessa vierailu vie 80€/kerta, hammashoito 120€/kerta. Esiopetus maksaa 7000€ vuodessa, peruskoulu 10 000€, lukio 8500€. Ammatillisen koulutuksen kustannukset ovat 10500€, yliopiston vajaa 9000€. Jos vastasyntynyt tarvitsee tehohoitoa, voivat kustannukset olla tuhansia euroja per vuorokausi. Erikoissairaanhoidon vuorokausihinta on yli 1000€. Jos tarvitaan lastensuojelua, maksaa vuosi sijaishuoltolaitoksessa 100 000€, perhekodissa yli 60 000€.
YLE:n teettämien laskelmien mukaan vuonna 2000 syntynyt lapsi nauttii julkisista palveluista ja eduista keskimäärin 300 000 euron edestä 25 ikävuoteen mennessä. 45-vuotiaana työssä käyvä on maksanut koulutuksensa takaisin, ja siitä lähtien verotulot tulevat yhteiskunnalle nettona. Tuo 300 000€ kertaa 91 nuorta elämää on 27 300 000€. Näitä rahoja yhteiskunta ei saa takaisin. Eikä kuolleista koskaan tule veronmaksajia; seuraavien lasten ja nuorten elämien rahoittajia. Summa kertautuu. Ja kertautuu.
Huumeita käyttävät ihmiset kohtaavat usein syyllistävää asennetta, että mitäs käytät, ”oma vika”. Voisin sanoa tämän saman poliittisille päättäjillemme: oma vika, turha haikailla näiden rahojen perään. Nämä kuolemat ovat nimittäin turhia. Ja täysin estettävissä. Mutta se vaatisi inhimillistä, ihmisen arvoa kunnioittavaa päihdepolitiikkaa. Sellaista, jossa kannetaan vastuuta heikoimmassa asemassa olevista. Matalan kynnyksen paikkoja, etsivää työtä, valvotun käyttöhuoneen kokeilua, helposti saatavilla olevia päihde- ja mielenterveyspalveluita, ehkäisevän päihdetyön koulutusta kouluihin.
Tällä hetkellä suunta on toinen. Pelkästään järjestöiltä viedään 80 miljoonaa ensi vuoden rahoituksesta. Kovat arvot heiluttavat kapellimestarin tahtipuikkoa, ihmishengistä viis. Pitääkö nuorten hautajaisia tulla seuraavina vuosina vielä lisää ennen kuin tilanteelle tehdään jotain? Missä kipuraja heräämiselle menee? Muutama sata miljoonaa takkiin, riittäisikö se?
Nykyinen hallitus on tehnyt selväksi, että euroja pitää säästää menoista ja palveluista, koska taloutemme ei muuten kestä. Mutta kun tilastot näyttävät toteen, ettei taloudenkaan näkökulmasta tämänhetkinen päihdepoliittinen tie ole oikea! Herää kysymys onko tässä tapauksessa sittenkään kyse rahasta. Kenties huumeita käyttäviin ihmisiin lyöty häpeäleima on yhtä lujassa kuin euron kolikoihin lyöty kuva. Ovatko poliittisten päättäjien asenteet niin raakoja, ettei stigman purkamiseen ja huumekuolemien ehkäisyn investointiin löydy halua eikä euroja tässä hetkessä. Jos näin on, mitä jää, mitä jokainen voi itse tehdä poliittisesta ilmapiiristä huolimatta? Etsiä yhteiskunnan kadonnutta omatuntoa, huudella sen perään ja esimerkin omaisesti kunnioittaa ihmisarvoa kaikkialla, sen kaikissa muodoissa, missä se ikinä tuleekaan vastaan. Se ei maksa mitään.
Lähteet: Opetushallitus, Tilastokeskus, Valtiovarainministeriön budjettikatsaus 2021, Kuntaliitto, Yle, Thl
teksti:
Helena Syväranta, toiminnanjohtaja
Comments