Yksi kävijöistämme on ollut huonossa kunnossa. Hän on lähes aina päihtynyt tullessaan Mestaan. Edellisen päivän keskustelut eivät välttämättä muistu mieleen, joskus ei sekään oliko hän ylipäätään käymässä meillä. Hänen on vaikea keskustella rehellisesti päihteiden käytöstä; myöntää sitä. Puhetta riittää tunneiksi. Aiheet risteilevät koukeroisessa elämässä kuten asumisen haasteissa, väkivaltaisissa yhteenotoissa, ihmissuhteissa, kivuissa ja ahdistuneisuudessa. Ongelmien lähteet löytyvät usein ulkopuolisista. Viikosta ja kuukaudesta toiseen puhumme samoista asioista, samoista ongelmista löytämättä ratkaisevaa ulospääsyä.
Pidän tästä kävijästä. Hän on hyväsydäminen, ajattelevainen, herkkä, huomioonottava. Koska toivon hänelle pelkkää hyvää, en pysty välttymään turhautumiselta häntä kuunnellessani. Haluaisin auttaa, päästä eteenpäin. Ajatukseni seilaavat toivon ja epätoivon väliä. Voisiko joskus olla se päivä, että keskusteltaisiin asioista niiden oikeilla nimillä? Voisiko joskus näkyä pilkahdus itsetutkiskelusta, jossa pohdittaisiin, oliko se tappelu sittenkään täysin toisen syytä? Voisimmeko joskus katsoa piikityksen jälkiä lempeydellä ja todeta reilusti, mistä ne ovat tulleet?
Ehkä se päivä on huomenna. Tai ensi vuonna. Tai ei koskaan. Välittämättä ajankohdasta, välittämättä omista turhautumisen tunteista, on ensisijassa kyse ihmisarvoisesta ihmisestä. Hän elää elämäänsä ja kulkee eteenpäin niillä eväillä, jotka hänellä on. Minun tehtäväni on kulkea rinnalla samaa tahtia, kunnioittaa ja arvostaa, tukea ja kannustaa, sekä vähentää haittoja, miten vain voi. Se tekee elämästä parempaa. Hyvinä päivinä voimme yhdessä miettiä miten olotilaa voisi keventää, voisiko omalla käytöksellä säädellä tilanteiden eskaloitumista ja millainen päihteiden käyttö olisi vähemmän haitallista. Joskus me vain juomme kahvia ja olemme yhdessä; aina ei jaksa kaivella sitä mikä on pielessä.
Tätä kutsutaan haittoja vähentäväksi päihdetyöksi. Ei tuomita, ei arvostella, vaan kohdataan ihminen juuri sellaisena kuin hän on siinä hetkessä. Hyväksytään se tosiasia, että riippuvuussairauden yksi keskeinen piirre on sairaudentunnottomuus.
Haittoja vähentävän päihdetyön tärkeys kirkastui taas kertaalleen kuunnellessa 20.2 eduskunnassa käytyä keskustelua valvotuista käyttöhuoneista. Keskustelu oli tiettyjen puolueiden taholta valitettavan syrjäyttävää ja moralisoivaa. Osaltaan se oli suoranainen malliesimerkki siitä, miten marginaalissa olevat ihmiset myös pidetään siellä. Keskustelu ei myöskään ollut kovinkaan tietopohjaista. Monelle edustajalle omat asenteet ja leiman lyöminen oli tärkeämpää kuin asiantuntijalausuntojen, kuten THL:n, kuuntelu.
Puheenvuoroissa korostettiin sitä, että päihdehoitoon pitää päästä, kun ihminen on itse siihen motivoitunut. Tämä ajatus on sinällään hyvä, mutta haittoja vähentävälle työntekijälle se kuulostaa samalta kuin sanoa, että syöpähoitoon pääsee sitten, kun syöpää ei enää ole. Päihderiippuvuudessa ei ole kyse motivaatiosta päästä eroon päihteistä. Riippuvuus on nimenomaan sairaus, joka estää motivaation ja kyvyn tunnistaa oman tilanteen vakavuus.
Vaikka päihteiden käyttö ei koskaan loppuisi, voi ihminen siitä huolimatta elää ihmisarvoista elämää. Tällöin on tärkeää, että hänellä on ympärillään hyväksyviä ihmisiä, arjenhallinta on kunnossa ja haitat minimissään. Yhteiskunnassamme tulisi olla tilaa myös tälle vaihtoehdolle. Elämän hallittavammaksi ja turvalliseksi saaminen on usein realistisempi tavoite kuin käytön lopettaminen. Haittoja vähentävä työ on inhimillistä ja pitkäjänteistä, ja sillä saavutetaan paljon parempia tuloksia kuin moralisoinnilla. Ihmisellä tulee olla mahdollisuus elää ja löytää toivoa, vaikka matka ei olisikaan helppo tai lineaarinen. Haittoja vähentävä lähestymistapa rakentaa siltoja ja ymmärrystä sen sijaan, että se sysää ihmiset entistä kauemmas toisistaan.
Puhelin kilahtaa. Kollegalta tulee viesti. Asiakas haluaa lääkäriin puhumaan kivuistaan. Aika on kuin ihmeen kaupalla saatu heti tälle päivälle, ja kohta he jo istuvat bussissa. ”Superupeaa”, viestitän takaisin. Lääkäriin meno ei ole pikkujuttu. Se tarkoittaa hyväksymistä, että kaikki ei ole ok. Se tarkoittaa halua pitää huolta itsestään. Se tarkoittaa sitä, että yksi askel hyvään suuntaan on juuri otettu.
teksti: Helena Syväranta, toiminnanjohtaja
Comments